Hyvä tekijäänsä kiittää

Matkustin eilen jättikokoisen matkalaukun kanssa. Vaikka olin nukkunut vain muutamia tunteja ja takanani oli tiiviit koulutuspäivät, olin poikkeuksellisen hyvällä ja onnellisella mielellä. Jostain syystä sain matkan varrella useita kertoja pyytämättä apua tuntemattomilta kanssaihmisiltä.

Bussissa vanhempi rouva halusi ehdottomasti antaa minulle oman istumapaikkansa. Lentokentän ravintolassa myyjä poistui työpisteeltään kantaakseen tarjottimeni pöytään, vaikka tietysti kysyttäessä vastasin, etten tarvitse apua. Metrossa tuntematon nuori mies tarjoutui kantamaan matkalaukkuni portaissa. Näitä asioita ei muuten ole tapahtunut silloin, kun olen matkustanut tuskaisena ja kiukkuisena painavia tavaroita raahaten, silloin auttajat ovat pysyneet minusta kaukana. Tämä saa uskomaan vetovoiman lakiin: vedämme puoleemme niitä energioita, joita itsekin kannamme.

Jäin pohtimaan auttamista ja avun vastaanottamista. Länsimaisessa kulttuurissa individualismi ja oman onnen tavoittelu ovat lyöneet läpi trendinä, joka on vähentänyt yhteisöllisyyttä ja muiden auttamista. Opimme lapsesta saakka, että meidän pitää panostaa koulunkäyntiin, tehdä työtä ja kerätä omaisuutta, jolloin voimme saavuttaa onnea ja menestystä. Meitä varoitetaan takaamasta kenenkään lainaa, uskomme että vähävaraiset ovat ansainneet köyhyytensä ja pyörä täytyy lukita hyvin, ettei sitä varasteta. Ideoita ei uskalleta jakaa, koska joku voisi viedä ne itselleen. Elämme ikään kuin kanssaihmiset potentiaalisesti haluaisivat kilpailla kanssamme, vahingoittaa meitä ja viedä omaisuutemme. Olemmeko edes valmiita vastaanottamaan sitä hyvää, jota muut meille voivat antavat? Suomessa elää vahva itsenäisen pärjäämisen kulttuuri, joka vaikeuttaa avun vastaanottamista. Entä autammeko itse muita myös silloin, kun se vie meiltä aikaa ja vaivannäköä, ilman palkintoa näköpiirissä? 

Auttaminen on auttamistyötä tekevälle aina mahdollisesti ristiriitainen asia. Kun auttaa hädässä olevia päivittäin, niin ”auttamisannokset” voivat tulla täyteen jo työpäivän aikana. Kuitenkin positiivisen psykologian tutkimusten mukaan auttaminen ja antaminen lisäävät onnellisuuttamme merkittävästi. Auttamista ja ystävällisyyttä muita kohtaan voi suositella kaikille, jotka haluavat olla onnellisia.

Auttaminen on ehkä mukavinta silloin, kun voi itse päättää millä tavalla, ja millä ehdoilla sen toteutamme. Tässä pari helppoa tapaa, joilla voi auttaa kanssaihmisiä:

Tavaroiden ja vaatteiden lahjoittaminen tarvitseville. Huomasin itse asuntoani siivotessani, että kierrättäminen on haasteellista. Nettikirpputoreilla on jo niin paljon tavaraa myytävänä, ettei hyväkuntoinenkaan tavara enää mene kovin helposti kaupaksi. Omat tarpeettomat tavaransa voi kuitenkin lahjoittaa hyväntekeväisyyteen. Esimerkiksi ”Apua vähävaraisille pääkaupunkiseudulla” auttaa perheitä ja ihmisiä, jotka ovat tilapäisesti tai pitkäaikaisesti vähävaraisia, joilta vaatteita ja tavaroita todella puuttuu. Verkoston kautta voi myös käydä vaikkapa jollekin perheelle ruokakaupassa. 

Kirjallisen palautteen antaminen. Olen useampaan kertaan antanut kirjallisesti palautetta, kun olen saanut hyvää palvelua. Kerran liikkeen työntekijä kiinnitti minulle pyörän lampun valmiiksi, vaikka oli sulkemisaika. Kirjoitin liikkeen nettisivuilla palautelomakkeeseen tästä, ja kiitin työntekijää vielä sitäkin kautta. Vastasin myös lentokentän ravintolan palautekyselyyn, ja kehuin hyvin palvellutta ja ystävällistä myyjää nimellä, joka löytyi saamastani kuitista. Kerran ehdotin kirjallisessa palautteessa palkankorotusta työntekijälle, joka auttoi minua paljon enemmän, kuin mitä työnkuvaan olisi kuulunut. Ainakin yhden kerran kirjallinen palautteeni auttoi tuttuani saamaan kesätyöpaikan, kun kehuin häneltä saamaani apua – nimellä annettua palautetta kuulemma tulee harvoin, ja ilmeisesti suurin osa palautteesta on negatiivista.

Vinkit. Kurssikaverini kertoi hiljattain facebook-ryhmässämme, että koulutuspaikkaan kulkeva bussi oli vaihtanut reittiä. Hän kertoi miettineensä, että onko jotenkin tyhmää laittaa kaikille tästä tietoa, mutta kirjoitti sitten kuitenkin. Jälkikäteen selvisi, että vinkki tuli monelle kurssilaiselle tarpeeseen. Miksi edes mietimme, onko apu todella tarpeen? Minä ainakin iloitsin eilisellä matkallani kaikista ystävällisistä avuntarjoajista, vaikka olisin pärjännyt ilmankin. 

Haastan jokaisen jakamaan jonkun oman tapansa auttaa muita!