Japanilainen ylityöitsemurha

Japan Timesin lehtiartikkelissa kerrottiin japanilaisesta, vasta yliopistosta valmistuneesta nuoresta naisesta, joka teki itsemurhan tyypillisestä syystä. Japanin kielen sana "karoshi", vapaasti suomennettuna kuolema ylitöihin, on yleistynyt, koska työelämä koetaan liian vaativana. Tapaus sai laajasti julkisuutta, koska kyseessä oli suuri yritys ja työntekijä oli kuvannut väsymystuntemuksiaan ja kuolemantoiveitaan julkisesti Twitterissä. Turistille zen-henkisenä näyttäytyvä Japani on myös hyvin vaativan työkulttuurin maa, jossa tarvitaan oma sana työpaineiden aiheuttamalle itsemurhalle.

Uutinen pistää miettimään sitä, miten suhtaudumme meihin kohdistuviin odotuksiin. Itsemurhan tehneen nuoren naisen osastolla oli vähennetty väkeä ja 14 henkilön töitä oli tekemässä enää kuusi ihmistä. Samanlaisia tilanteita voi syntyä meillä Suomessakin, kun organisaatiot toteuttavat isoja leikkauksia ja irtisanovat kerralla suuria määriä henkilöstöä. Selviytyykö suomalainen japanilaista paremmin kasvavissa paineissa? Entä onko vaatimusten esittäjällä, tässä tapauksessa työnantajalla, jokin velvollisuus olla vaatimatta yksinkertaisesti aivan liikoja?

Meistä kukaan ei ole immuuni muiden odotuksille. Lapsuudesta saakka yritämme suoriutua siitä, mitä meiltä edellytetään ja kurittomat luokitellaan käytöshäiriöisiksi. Hyvällä onnella vaatimukset lisääntyvät samassa tahdissa kuin kykymme ja osaamisemme. Sama odotusten toteuttaminen jatkuu työelämässä, jossa erityisesti ensimmäisinä työvuosina on kova tarve näyttää omaa kyvykkyyttä.

Muistan itse hämmästyneeni, kun kolmannessa psykologin työpaikassani tuli eteen tilanne, jossa työn määrälliset tavoitteet jäivät minulta aluksi saavuttamatta. Oli vaikea ratkaista, miten siihen pitäisi suhtautua. Jotenkin en osannut olla ihan täysillä pettynyt itseeni, koska omasta mielestäni olin tehnyt paljon, innokkaasti ja laadukkaasti töitä, enkä työajan puitteissa olisi ehtinyt tehdä sitä mitä odotettiin. Kulttuuri ei (onneksi) suosinut ylitöiden tekoa, ja päädyin sitten (kuten monet muutkin) muokkaamaan työni laatua niin, että tavoitteet olivat lähempänä sitä, mitä odotettiin. Opin priorisoimaan, tuottamaan tekstit nopeasti ja suosimaan toimintoja, jotka olivat työn mittaamisen kannalta kannattavia. Aloin myös kiinnittää huomiota työtehtävien laatuun, ja valikoida erityisesti minua kiinnostavia tehtäviä ja projekteja, osin tietysti niiden määrällisten tavoitteiden kustannuksella. Näin jälkikäteen ajateltuna oli tärkeää, että tämäkin oli työn puitteissa mahdollista.

Samoihin aikoihin näin jakson Ylen Inhimillinen tekijä –ohjelmasta, jossa psykologi kertoi loppuun palamisestaan. Hän pohti lähetyksessä, ettei hän voinut mitenkään ajatella, että häneltä vaadittiin liikoja, ja niinpä hän päätyi tekemään aina vaan enemmän töitä, kunnes uupui ja romahti täysin. Hän oli luottanut täysin esimieheensä sopivan työn määrän arvioijana, eikä kuunnellut oman kehonsa ja mielensä viestejä liiasta stressistä, ennen kuin oli liian myöhäistä. Meihin kohdistuvia odotuksia kyllä riittää, joten tärkeää olisi, että jokaiselta löytyisi suodatin, jossa voisi suodattaa odotukset ja vaatimukset oman itsen kautta, eikä vain hyväksyisi niitä sellaisenaan. Kukaan ei voi ulkopuolelta arvioida, mikä määrä, laatu tai intensiteetti työntekoa on meille sopiva.

Tämä vaatimusten suodattaminen ja omien tuntemusten kuuntelun tasapainoilu onkin haastavaa harjoiteltavaa. Jos joka aamu jäisi kuulostelemaan fiiliksiään vaikkapa töihin menosta, saattaisi töihin lähtö siirtyä muutamalla tunnilla, tai työpäivä jäädä kokonaan väliin useammin kuin kerran. Toisessa ääripäässä töitä painetaan tauotta, ei ole aikaa suunnitella töitä parhaalla tavalla ja turhautuminen vie energiaa. Jos joka päivä käydään voimavarojen äärirajoilla, kuluu reservissä oleva energia loppuun ja sitten pienikin stressi katkaisee kamelin selän, ja johtaa uupumukseen. Kysymys ei kuitenkaan ole vain työn määrästä ja rytmistä, vaan jaksamiseen vaikuttavat olennaisesti myös työn sisältö ja sen tarjoamat haasteet. Ne täytyy osata tasapainottaa oman persoonallisuuden mukaan, mikä vaatiikin jo syvempää itsetuntemusta. Haasteiden vähäisyys voi myös uuvuttaa, ja osa ihmisistä taas nauttii rutiineista ja samanlaisena jatkuvista työtehtävistä.

Jäin vielä miettimään sen japanilaisen nuoren naisen kohtaloa. Yhtenä silmiinpistävänä tekijänä artikkelissa oli kuvattu esimiehen ilkeä käytös työntekijää kohtaan. Tämä pilkkasi nuorta naista tämän väsyneestä ulkomuodosta ja heikosta työtuloksesta. Ehkä olennaista onkin se tapa, jolla asiat esitetään ja jolla työntekijöitä kohdellaan. Ehkä pitäisi myös puhua suoraan siitä, kenellä on vastuu työmäärän ja –laadun arvioinnista ja millä tavalla tämä vastuu kannetaan, parhaimmillaan työntekijän ja työnantajan yhteistyössä.